Tunturiin, tunturiin!

(Kuva Wikipedia)

Ensi viikolla on tarkoitus lähteä Lemmenjoelle lyhyehkölle ja helpolle reissulle. Hiihdämme porukalla Njurkulahdesta Morgamojan kultalaan ja huiputamme päiväreissuna jomman kumman lähituntureista. Sekä Morganmarakselta että etenkin Morgam-Viibukselta on valtavan komeat näkymät. Horisonttiviiva tulee pakahduttavasti iholle. Pipo hipoo otsonikerrosta ja sielu taivaan sineä. Tiedän, koska olen käynyt.

Hiihtelyyn on varattu tällä kertaa viisi päivää ja siirtymisiin pari ylimääräistä. Tarkoitukseni on mennä nyt suhteellisen lyhyillä metsäsivakoilla. Ylen uutisoinnin mukaan tämä talvi on Lapissa ollut vähäluminen ja lisäksi kuljemme suurimman osan ajasta Lemmenjoen jylhässä, kanjonimaisessa jokilaaksossa. Jokilaaksossa saattaa olla valmista uraa lähes koko jokireitin pituudelta -- olen ollut talvella(kin) paikalla kerran aiemmin ja silloin kelkka- ja hiihtojälkeä riitti. Tuskinpa siis umpihankeen tarvitsee tälläkään kertaa ihan tosissaan puskea. Ja tunturiin noustessa ei ole ahkiota rasitteena.

Odotan lähtöä aika lailla. Nämä talvivaellukset ovat aina talven kohokohta. Jos pitäisi valita yksi meikäläisen intohimoja parhaiten kuvaava maalaus koko länsimaisesta taidehistoriasta, se olisi tietenkin yltä löytyvä Caspar David Friedrichin ikoninen Vaeltaja sumumeren yllä.

Olen puhdasverinen romantikko ja nimenomaan siinä 1800-luvun alkuperäisessä, luontopakoisessa ja hiukan eskapistisessa perusmerkityksessä. Tarvitsen itse erämaan ajatusta ja etenkin näitä säännöllisiä vaelluskeikkoja etäällä kaikesta. Ilman niitä ihminen kutistuu, maailma latistuu. Näköalat katoavat ja matalamielisyys astuu tilalle.

Alkuperäisten romantikoiden ajatus kulki suurin piirtein näin: Moderni arki ilman säännöllisesti annosteltua eräaugmentaatiota on pientä ja surkeaa, merkityksetöntä. Se on pikkuporvarillista vessapaperirulla- ja maitolitratodellisuutta. Mitattavaa, vakiomuotoista ja aivan liian matalaa -- pelkkää urbaania, yksinäistä irrallaan kellumista. Eksistoimista vailla todellista suuntaa ja merkitystä. Tällaisesta latteuksien ja banaliteettien pakkovallasta voi paeta vain kahlitsemattoman yksilöllisyyden, kahlitsemattomien tunteiden ja vapaan mielikuvituksen maailmaan. Ja villiin luontoon. Arjen tuolle puolen.

Vaeltaja sumumeren yllä kiteyttää kaiken tämän yhteen yksittäiseen kuvaan. Se on romantikon sielunmaiseman paljas anatomia.

Vaikeasti tavoitettavat huiput aina mielessä, siis. Kuten minullakin. Ja välillä ihan konkreettisesti myös huiput omien jalkojen alla. Toki paljon kyse oli ihan pelkästä tyylittelystä. Mielikuvista. Mutta moni romantikko oli myös ihan aito retkeilijä, vaellusharrastaja.

(Kuva: Akseli Gallen-Kallela hiihtää Suolahden Kirppuvuorella. Wikipedia.)

Tavallaan ei ole mikään ihme, että ulkoilmaelämästä pitävä kirjallisuudentutkija hullaantuu siihen mihin minä olen hullaantunut. Kulkee niitä polkuja, joita kulkee. Ja seuraa niitä esikuvia, joita seuraa. Se peti pedattiin valmiiksi jo kauan sitten. Kauan ennen puhallettavia makuualustoja ja kalvollisia vaelluskenkiä.

Suunta on selvä. Tunturiin, tunturiin! Siellä sielu ja aistit puhdistuvat. Tunteet ja havainnot juurtuvat maailmaan. Syntyy selkeä perspektiivi. Löytyy havainnointipiste, jossa tunteet ja ympäristö kohtaavat. Löytyy autenttisen kokemuksen paikka.

"It is a wild call and a clear call that may not be denied."

Erämaassa ei ole koskaan yksin. Voi olla ilman muita -- mutta ei koskaan ilman itseään. Ja kohta mennään. Taas.

Elän näitä keikkoja varten.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Liukulumisukset

Leppoisa Lemmenjoki 27.3.-3.4.2019

Basecamp 24.-26.5.2019